tiistai 28. toukokuuta 2013

Days I'll always remember


Moikka sinne Suomeen!
Onnea kaikille uusille ylioppilaille ja rentouttavaa loman alkua muille, kohta alkaa teillä taas kauan odotettu ja ansaittu kesäloma!

Promin jälkeiset pari viikkoa oli yhtä tunteiden vuoristorataa, kohta se mun koulu täällä oli ohi valmistumisien myötä. Haluanko sitä? Yleensä lasken päiviä, tunteja, minuutteja kesäloman alkua varten, mutta fiilikset oli päivä päivältä haikeammat mitä pienempää numeroa mun laskuri koulupäivien osalta näytti.  Oon nauttinut täysillä mun kouluvuodesta, ja on uskomatonta kuinka hienoja ystävyssuhteita oon onnistunu luomaan pelkästään yhden vuoden aikana pienessä kylässä, jossa parhaat kaverit on määritelty jo ykkös luokalta lähtien. Vielä viimesilläkin viikolla sain hymyillen kävellä koulun käytäviä pitkin kuunnellen sitä perään huutelua, nimen huutelua ja muuten vaan kaikkien kommentteja, mitkä on jatkunu ensimmäisestä koulupäivästäni viimeseen. Mut on omaksuttu selvästi yhdeksi koulun oppilaaksi siinä missä muutkin ja sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Niinku aikasemmin sanoin, mikään ei tunnu sen paremmalta kun huomata ettei sua enää kohdella vaihtarina.


Kemistit 



Luokkapaidat!









Kemian luokassa on oppilaiden lisäksi myös sammakoita, käärmeitä ja hamstereita..


Miss. Laming, kuvisope :)



<3


Mun kuviksen päättötyönä mun piti sit maalata jonkun taiteilija ntyö kattolaattaan! Nyt on siellä ikuisesti mun kädenjälki näkyvillä :)


En voi sanoa etteikö poikkeuksia olisi, mutta nyt kerronkin vain omalta kohdaltani:
Kaikki koulun nuoret oli alusta lähtien tosi kiinnostuneita, ja ystävällisiä mulle, vaikkei ne nyt musta paljoa tietänykkään. Suomeen kun tulee uus naama niin sille annetaan tasan se yks tuomitseva katse ja kävellään pois. Tottakai oon kuullu sit vähän niitä huonompiakin kokemuksia high schoolin nuorien käyttäytymisestä vaihtareita kohtaan, mutta mun mielipide siihen on, että aika paljon voi itse omalla käyttäytymisellään asiaan vaikuttaa. 

TULEVAT VAIHTARIT  remember:
ensivaikutelman voi tehdä ihmiseen vain kerran, joten miettikää millasen kuvan haluatte itsestänne maailmalle antaa. Älkää yrittäkö luoda itellenne uutta identiteettiä tai persoonallisuutta, vaikka se nyt olis kaikista helpointa, eihän teitä kukaan täällä tunne. Olkaa omia itsejänne, näin ette vahingossa anna itestänne kuvaa mitä ette halunnutkaan viestittää toisille. NOIN se siitä.

Tosiaan viimesenä päivänä koulussa oppilaat sai ajaa traktoreillaan kouluun. Kun meiän rehtori siitä kerto, moni muu vaihtari alko vaa nauraa ja pyörittelemään silmiään että ei mitä ihmettä, vähän hassua! Minä istun ihan hiljaa kunnes tuumaan ”mitä erikoista siinä on? Meillä kotona oppilaita tulee päivittäin traktoreilla kouluun?”. Koko pöytä hiljeni opettajaa myöden kunnes sitten kaikki räjähti nauruun… SO WHAT, oon Kauhavalta ja ylpeä siitä ;)

Mut tosiaan traktoreilla ois saanu ajella sinä aamuna kouluun, mutta mun Rotary säännöt sanoo etten saa ajaa edes päältä ajettavaa ruohonleikkuria, joten tää päivä oli mulle vähän ”turha”. Kuitenkin aamulla kun astuin etuovesta ulos, mun äiti ootti mua siinä etuupihalla tuommonen pieni polkutraktori jalkojensa välissä tuumaten että ”sulla on 10 minuuttia aikaa, joten alahan polkea kouluun”….Hajosin samantien mun äitin kanssa ja siinä naurettiin sitte mahat kipeäksi, kuinka ovelasti ollaan kierretty rotarien ”ei saa ajaa” sääntö. Parit kuvat räpsittiin ja sit onneks se suostu heittämään mut kouluun ihan autolla, oisin muuten joutunu polkea aika lujaa….

Sillä pääsee ja kovaa.












Iltapäivällä oli sitten viimenen assembly sille vuotta. Senior slideshow. Koko koulu kokoontu saliin, jossa sit katottiin tää slideshow kaikista meistä senioreista. Musiikin säestämänä oppilas oppilaalta sieltä tuli esiin ensin vauvakuva, jonka jälkeen sit nykyinen kuva. Itkettiin, hurrattiin, halattiin ja naurettiin sen tunnin aikana. Oli rankin koulupäivä by far. Siinä tajusin kuinka kovasti tuunkaan ikävöimään mun kavereita, joita oon nyt pitäny sen vuoden itsestäänselvyytenä, ajattelematta sitä faktaa että jossain vaiheessa vaihdan taas elämäni takasin normaaliin päivärytmiin. Tottakai mulla on tajuton ikävä mun kavereita siellä Suomen päässä, enkä jaksa odottaa että saan halata niitä ja viettää kesäni niiden kanssa.. Mutta ÄÄÄ voisimpa jotenki yhdistää nää kaks ”maailmaa” ja pitää molemmat. 

Mitkä kyyneleet...Missään oo merkkejä siitä että oisin itkeny?


Koulun loppumisen jälkeen juhlittiin kavereiden kaa moneen otteeseen, pelailtiin ja reenattiin softballia sekä juostiin tanssiharkoissa. Mitenniin oon ollu kiireinen koko vaihtovuoteni? Ihan tykkään siitä että ei oo ollu kamalasti vapaita tunteja mun kalenterissa, koska ennen tätä vuotta stressasin heti jos oli liikaa ohjelmaa. Nyt täällä oon oppinu selviämään sen stressaamisen kanssa niin hyvin että se on lähteny melkein kokonaan pois:)

Noniin sitten toiseen aiheeseen, nimittäin mun oikeisiin vanhempiin. 
Ne oli varannu lennot tänne 20. Toukokuuta, että nyt sitten tsillailen täällä niidenkin kanssa:)
Mulla sattu olemaan samana päivänä softball peli, joka alko neljän aikaan iltapäivällä. Noh mun vanhemmat laskeutu joskus 3 aikaan Detroittiin, josta ne navigaattorin avustamana suunnisti suoraan mun peliin. Odotin kokoajan aivan jännityksessä että koska ne tulee, ja vilkuilin jatkuvasti sieltä ulkokentältä katsomon sekaan. Vielä vaikeammaksi sen stalkkaamisen teki se, ettei mulla ollu mitään hajua minkälaisen auton ne on vuokrannu. Kaikki mun kaverit oli kans aivan intoa täynnä, ne halus nii kovasti kans nähä mimmoset vanhemmat tällä neidillä on! ( ja miltä suomalaiset näyttää tietty).

Vihdoin parkkipaikalle sit ajo auto, josta astu ulos kaks hyvin tuttua ihmistä. Olin ulkokentällä kun huomasin ne ja samantien hymyilin niinku viimestä päivää. Siis se uskomaton tunne nähdä ihan omat vanhemmat siellä ”sun ympäristössä” missä oot asunu vuoden. Siihen ne katsomon reunalle sit istu, kattomaan kun niiden pieni tyttö pelaa koulunsa joukkueessa Softballia niin itsevarman näkösenä. Samantien vuoron päätyttyä juoksin meidän kopin kautta katsomoon hypäten hymyilevän isän kaulaan:) Kopista kuulu tyttöjen ”AWWWW” kuorossa, samalla kun muu yleisö ihmetteli että mitä nyt tapahtuu:D 
Ne asustelee täällä kolme viikkoa kierrellen paikkoja mun kanssa, ja tulihan ne sopivasti näkee ku valmistun :) saa nähä mitä keksitään! Esittelin niille mun kavereita ja vein ne vierailemaan mun kouluun, missä ne sit tapas mun opettajia ja näki et mimmosessa luolassa oon istunu viis päivää viikossa:)






Family <3


Mun iskä on ihan järkyttävän kova kiekkofani (siltä oon saanu tän innon lätkää kohtaan) ja kun ne suunnitteli tätä matkaa niin se sano että ois tosi kiva jos pääsis kattomaan NHL playoffeja kun sen lemppari joukkue Chacago Blackhawks pelaa joko Anaheim Duckseja vastaan tai Detroit Red Wingsejä ( tuolloin ei vielä tienny niitä playoff pareja kun pelit oli vielä kesken). 
Sit vaa sanoin sille että joo no on kyllä aika myöhästä yrittää enää lippuja… 
Seki sit vaa vähä surullisella äänellä että ” joo oot varmaan oikeessa...Mut ois kyllä ollu niin hienoa..”
Se on ollu iskän TO DO listalla ties kuinka pitkään, ja TVstä seurailun sijaan ois halunnu mennä ihan livenä sinne istumaan. Ja vielä playoffeihin. No minä tietty otin asiakseni hommata iskä peliin millä keinolla tahansa, ja heti kun sain tietää että Red Wingsit pelaa Blackhawkseja vastaan olin ihan et JEEE, koska helppo sit mennä detroittiin peliin. 
Sit alko se jumalaton lippujen metsästys ja soittelu lipputoimistoihin. Istuin koneella jatkuvasti seuraten sitä lippuliikennettä, kunnes vihdoin löysin mieleiset liput meille kolmelle, ja ostin ne.
Äitille soitin ja kerroin että vien sen ja iskän kattomaan playoffeja, mutta iskälle ei puhuttu asiasta mitään… 
Se oli sille ylläri:) No sit tosiaan ku ne tuli tänne maanantaina, niin sit keskiviikko iltana kun istuttiin iltaa niin tuumasin ”Hei isi voitais huomenna ajella Detroittiin kun muutenkin tarvitaan niitä juhlia varten kaikkea kamaa ja siellä ois isompi valikoima, ja samalla voisin näyttää missä on baseball kenttä ja missä kiekkoa pelataan”. Se ei aavistanu mitään ja tuumas vaan että joo okei mennään vaan. Sitten siinä puhuttiin jääkiekosta hetki ja huomasin kuinka sitä harmitti se, ettei sillä nyt oo lippuja eikä se pääse kokemaan sitä (niihän se luuli). Se sano että sillä on jo kanavakin etittynä valmiiksi sitä torstain peliä varten, että siihen mennessä pitää sitten olla takasin kotona. Oikeasti räjähtelin vaa sisällä, olin niin innoissani siitä että sit torstaina kun ollaan siellä Detroitissa nii saan ilmottaa että guess what, sen sijaan että kattoisit sen jääkiekko pelin TVstä, vien sut sinne kattomaan sen ihan livenä!!!!!!

torstai koitti, ja lähettiin ”shoppailemaan” Detroittiin. Siinä sitten parkeerattiin ostoskeskusken pihaan, ja rupesin kertaamaan meidän aikataulua ääneen. ” Eli siis mitä me nyt tehään? Ollaan täällä hetki, sit mennään sinne juhlatavarakauppaan, sit käydään kattomassa se baseball kenttä ja sit ollaanki sopivasti Joe Louis areenalla ovien aukeamisen aikoihin” Iskä hiljeni täysin, ja kahen sekunin jälkeen kysyi että ”niin mitä..?”
Sit vaa tuumasin että ” joo iskä tiiän kuinka kovasti halusit päästä kattomaan Blackhawkseja playoffeihin, niin hommasin meille sinne liput, että kolmen tunnin päästä me kaikki istutaanki jo mukavasti siellä areenalla hurraamassa”. Se ei meinannu uskoa mua ollenkaan, muutakun vasta sitten kun oltiin siinä areenan ovilla ja vedin liput esille skanneria varten. 
Olehyvä isi, ansaitsit sun yllärin! :)


JEEEEEE

























Sitten perjantaina oli suuri päivä meille kaikille senioreille. Heitettiin kaapu niskaan ja painettiin kirjaimellisesti valkolakki päähän tupsun säestämänä. Oli siis graduation day. Me ite tilattiin meidän oma cap and gown and the tassel jo aikoja sitten, ja oon ollu niiin innoissani siitä faktasta että saan vuoden lopussa sonnustautua niihin! Samantien kun astelin koulun ovista sisään nämä tamineet niskassa tuntu niinku oisin ollu High School Musicalissa:D SIis niin amerikkalainen olo tuli samalla kun poseerasin mun lokeron edessä:) 

Lemppari hostäiti <3

Lemppari äiti <3

<3

<3










Tilaisuus kesti vaivaiset 45 minuuttia mutta siihenki mahtu jos jonkinmoista ohjelmaa. Meidän rehtori piti meille palopuheen ennen tilaisuutta ja muistutti siinä että kukaan ei oo vielä ikinä kaatunu siinä lavalla, joten ei tarvi jännittää. No selvästi joku näki tilaisuutensa siinä, ja sit kun tuli sen vuoro nousta lavalle hakemaan todistusta nii sehän kaatu sitte naamalleen siihe maahan… Ja tietenki tahallaan:D
Oli ensimmäinen valmistunut oppilas joka kaatu! JEE. Sitten toinen juttu. 
Rehtorilla on ollu hirveitä hankaluuksia lausua mun sukunimi joka ei ole edes mitenkään vaikea? (mun kaikki kaverit on oppinu sanomaan sen täydellisesti oikein) No se vielä oikein harjotteli sitä ennen seremoniaa, mut sit kun mun vuoro tuli astua lavalle nii sieltä tuli ” Susa Palivileas….Sorry Susa Pailvelja...Susa Palvijadlsfkdsdafad…” ja sit se lopulta luovutti...
Siinä sitte hajosin täysin sinne lavalle koko muun yleisön kanssa.::D Sitä hävetti aika kovaa mut ainaki meillä oli hauskaa. 
Sit tosiaa meillä on 6 muuta vaihtaria, ja yhden sukunimi on Chirnish, ja yhen Shtochlova niii miten PALVIALA on vaikeampi sanoa!?!?! 
Huokaus.

JÄNNITTÄÄÄ!!









Hetki jolloin olin " Susa Palivefsdafdagfkgök"....Vähän nauroin.






















Illalla mentiin porukalla juhlimaan valmistuimista, ja seuraavana päivänä olikin mun Open house, eli mun host vanhemmat halus pitää mulle valmistujaisjuhlat:)
Paljon mun kavereita kävi, samoin kun naapurit ja muut perhetutut! Oli tosi kiva että mun host perhe ( joka on mulle niinku oikea perhe, rakastan niitä yli kaiken…) järjesti mulle juhlat, ne kohtelee mua niinkun oisin osa perhettä:) ah<3






























Nyt mennään tapaamaan mun oikeen äitin sukulaisia toiselle puolelle Michigania ja sit suunataan tsiikaamaan Chicagon maisemat.
Ei nyt mitään muuta muistu tällähetkellä mieleen, tarinoin tänne taas pian uusiksi!

-Susa