perjantai 2. elokuuta 2013

Days full of tears


Heissan taas kaikki!

Nyt ollaankin jo tukevasti Suomen kamaralla harjoittelemassa normaalia arkea. Oon nyt 14 päivää ollut tutussa ympäristössäni 347 päivän jälkeen ja on vieläkin tosi sekavat ajatukset.
Ennen kun yritän edes lähteä selvittämään päätäni, aattelin kirjotella mun vikoista päivistä siellä toisessa kotimaassa. 



Kovasti vietin viimesiä viikkojani kavereiden kanssa tekemällä tärkeitä ja vähemmän tärkeitä juttuja, pääasia nyt oli se että sain nauraa ja hölmöillä näiden ihmisten kanssa joita luultavasti tuun eniten ikävöimään. Käytiin tivolissa, ja istuttiin iltaa, juhlittiin itsenäisyyspäivää ja uitiin:)



















Sisko siel tanssii

...ja toinen myös!


Koristurnauksia!



Pyydystettiin tulikärpäsiä :)

Synttäreitä!







Viimesen viikonlopun jenkkilässä vietin matkustamalla toiselle puolelle Michigania suuren Rotary- vaihtareiden konferenssiin, jossa tapasin yli  500 nuorta ympäri maailmaa, jotka on samassa tilanteessa ollut nyt sen vuoden niinkuin minä. Sielä jaettiin riemunhuutoja sekä halauksia kun nähtiin tuttuja muista osavaltioista taikka muilta alueilta. En oikeasti voi jankuttaa tarpeeksi siitä miten uskomaton suhde toisiin vaihtareihin tulee luotua muutaman tunnin jutustelun jälkeen. Jo sen parinkin päivän jälkeen syntyi vahvoja, varmasti elämän kestäviä ystävyyssuhteita, ja sitten oli taas kourallinen lisää ihmisiä joille piti jättää hyvästit. Huokaus. Siellä näin uusien kasvojen lisäksi myös mun Länsi-rannikko perheen, eli ne 50 nuorta joiden kanssa jaettiin kahden viikon edestä uskomattomia kokemuksia.

Tämän viikonlopun pointti ei ainoastaan ollut se, että kun vihdoin jälleennäkeminen tapahtuu, joudutaan hyvästellä ne kaikki tärkeät ihmiset saman päivän aikana (josta senverran voin mainita, että 6 aamulla herääminen siihen että jos valmiiksi itken sängyn pohjalla on täyttä todellisuutta sinä päivänä ) VAAN meille vaihtareille yritettiin opettaa ”miten mennä kotiin”, mikä siellä odottaa jne. 

Ei sitä vuoden alkaessa tajunnut, että se kulttuurishokki puskee päälle myös kotiutuessa. Mutta sehän on tuttu ympäristö mihin vaan palataan, right? Ei se ihan niin kivuttomasti mene. Tässä mun omakohtaisia ajatuksia siitä, miten tää kulttuurishokki näkyi mussa :
-Ensinnäkin ehkä suurin asia oli se, miten mun kaverit suhtautuu taas muhun vuoden jälkeen. 
-Toisena nousi mieleen se, etten pääsekkään lukion kolmoselle mun kavereiden kanssa, ja siitä tuli paniikki monesti, vaikka tiedän että oon saanut ainutlaatuisen kokemuksen joka on helposti sen arvoista
-Mua pelotti se paluu ”arkeen”. Miten mulla ikinä riittää tekemistä? 
-Kuinka pystyn elää oman pääni sisällä näiden kaikkien ajatusten kanssa mitä oon vuoden aikana sinne taltioinut, kun en niitä mun kavereille voi jakaa tai puhua niistä vapaasti? 




MUTTA TOSIAAN meitä valmennettiin kotiin tulemista varten, saatiin jutella jenkkinuorten kanssa, jotka matkaavat ensivuodeksi omiin kotimaihimme, ja bilettää yömyöhään.

Tuolla aikasemmin puhuin joitan siitä viimesestä päivästä, eli sunnuntaista, kun piti sanoa hyvästit. Monelle sain sanoa että nähdään myöhemmin, mutta tiedän etten ikinä välttämättä nää osaa kavereistani enää. Heräsin kuudelta aamulla siihen ahdistukseen. En mä halua hyvästellä ketään. 

Kiskoin vaatteet niskaan ja menin ulos. Siinä juteltiin joidenkin kavereiden kanssa ruokalan ulkopuolella kuinka perseestä tämä päivä tulee olemaan. Me tytöt purtiin huulta ja yritettiin parhaamme hallita sitä tunnemyrskyä edes vähän. Käännyin ja näin mun parhaan kaverin kävelevän tietä pitkin kohti meitä. Samantien käännyin ja lähin vastaan, ja siinä ne kyyneleet sitten otti vallan. Vieläkin itkettää ku edes mietin sitä hetkeä :D sanaakaan sanomatta me molemmat vaa itketään ja juostaan toistemme kaulaan. Siitä se päivä vasta alkoi.



Meiän 2 kaveria ei päässy tulemaan nii otettii ne väkisin mukaan <3 




Kotiin päästyäni olin uupunut, raahasin kassini sisään, suljin huoneen oven perässäni istahtaen sängylleni. Nyt kaikki oli todellista. Siitä 3 päivää eteenpäin istun koneessa. Mihin kaikki aika meni? 

 Siinä kahta päivää ennen lentoa mun host äiti joutu pakottaa mut edes alottamaan sitä pakkaus urakkaa, kun mä en ite vaan niinku pystynyt ruveta laittamaan tavaroitani pois ja tyhjentämään mun huonetta.. Se oli mulle henkisesti todella rankkaa ja vaikeaa, aina meinas viiden minuutin välein purskahtaa itkuun jos päästi ajatukset harhailemaan johonkin liian syvälliseen. 



My first American pie!

Pizza rolls 
Meiän Millie <3


Pari pakettia kohti kotia..



Tyhjennettii mun kirahvi ja taiteltiin se nätisti mun laukkuun...:D Täytän sen sit kotona uusiks!



Pakattiin aina iltaan asti mun host äidin kanssa kunnes luovutettiin ja siirryttiin sohvalle löhöilemään. Yhtäkkiä kysyin että missä Abby (mun 11- vuotias sisko) on? Kaikki sit etittiin sitä talosta kunnes mun host äiti tajus kattoa pihalta. Siellä se istui talon portailla pimeässä ja itki.. Erehdyin menemään mun äitin perässä sinne ulos ja kun näin Abbyn itkevän niin ei sitä tilannetta pysty käsittelemään.. Joku noin sulonen ja ihana itkee sun takia. Koska oot lähössä pois. Käännyin, ja kävelin talon toiselle puolelle istuin terassin nurkalle ja sit tuli breakdown. 
Se on helppoa hallita omat tunteet kun kukaan muu ei niitä sulle näytä, mutta jos sun sisko itkee sun takia, niin siinä ei sitten hallitakkaan yhtään mitään. Huh.

Pidin kahta päivää ennen lähtöä läksiäiset, joihin sit ilmestyi nää mun lähimmät kaverit. Kun siinä juttelee ja nauraa, niin ei sitä tajua ettei parin päivän päästä nääkkään samoja naamoja pitkään aikaan… Vaikein osuus siinäkin oli se ”nähdään myöhemmin” toivotusten jakaminen, varsinkin kun se piti käydä läpi jokaisen mun kaverin kanssa. Olisko ollut parempi vaihtoehto vain lähteä vähin äänin ja jättää vaikka kirje? En tiedä, ehkä sekin on vaihtoehto jollekkin.




Lähtöpäivän aamu.
Laukut autoon ja kenttää kohti. Mun pää löi ihan tyhjää. En tuntenut yhtään mitään. 2 tunnin ajomatka lentokentälle hiljaisessa autossa ei ollut mieluisin kyyti. Tiedän ettei kenelläkään ollut mitään sanottavaa, mistä sillä hetkellä nyt olis huvittanut edes puhua? Toivoin että se automatka kestäis ikuisuuden.
No aina ei toiveet toteudu ja lopulta seisoinkin lentokentällä mun perheen edessä Rotary takki päällä, laukut tsekattuna koneeseen ja lentolippu kädessä. Kovasti yritin pysyä ”vahvana” mun siskojen takia, ajattelematta koko asiaa, mutta ei se tarvi kun sen yhden pienen kyyneleen niin se on tarpeeksi hajottamaan mut tuommosella hetkellä. Vihaan hyvästejä. Sain potkittua itteni turvatarkastukseen, jonka läpi mentiin hysteerisesti itkien. Multa kysyttiin monesti mikä on hätänä, jolloin yritin sopertaa että tässä sanon hyvästejä ihmisille joita en tiedä koska nään seuraavan kerran, vaihtari kun oon. Kaikki yritti lohduttaa ja vääntää jotain helkkarin vitsejä mulle, mutta eipä siinä ilmekään värähtänyt. Vielä viimeset lentosuukot mun perheelle jotka kurkki turvatarkastuksen takaa, ja se oli sitten siinä.

Vipa aamupala..




Takki vähän erinäkönen ku aluksi...:D



<3 


Ensimmäisestä lennosta Detroitista New Yorkiin en muista yhtään mitään. Oliko sää hyvä?
Istuinko yksin vai oliko joku mun vieressä?
Muistin vaan lukeneeni mun siskojen kirjeet, sekä mun kavereiden kirjeet siellä koneessa. Enough said, kaikki arvaa miten se meni.





Nykissä tapasin yhen toisen Suomalaisen tytön joka oli kans jenkeissä vuoden Rotarien kautta, ja sen kanssa sain käydä tämän kotiinpaluu lennon yhdessä läpi jakaen kaikki fiilikset. Mikäs sen parempaa kun jakaa se ihmisen kanssa joka varmasti tuntee ihan samalla tavalla asoista. 8 tunnin lennon aikana alkoi jo hymyilyttää kovasti, ja viimenen tunti koneessa olin aivan hysteerinen. Kohta nään mun perheen ja mun poikaystävän. Tuntu ihan epätodelliselta. Siinä sitten odotettiin laukkuja, keräsin itteni ja olin lähdössä ovia kohti kun huomasin jonkun kuvaavan mua. Iskä. Sit odotin mun kaveria, ja yhessä mentiin ovista ulos. Poikaystävä juoksee samantien halaamaan samoin kun äiti. En ikinä unohda miltä se tuntui.



Kotiin kun Hesasta päästiin, mut yllätti meidän terassilla olevat ilmapallot ja tervetulo-kyltti. Ovikelloa kun soitin niin mun kaverit tuli avaamaan. Vaikka olinki ihan kuollut sen matkustamisen ja tunnemyrskyjen jäljiltä, en olisi voinut olla onnellisempi sillä hetkellä. 








Tuolla aikasemmin puhuin mun kulttuurishokista ja peloista. Kotiin päästyäni tajusin ettei täällä Suomessa mikään ole mullistavasti muuttunut. Turhaa ”pelkäsin”.

Nyt on sukulaisia sekä muita kavereita nähty, käyty kattomassa pesistä taas pitkästä aikaa ( kyllä vaan oli sitäkin ikävä), juhlittu sitä kun täytin 18- vuotta (JEE!) ja muutenkin nautittu Suomen kesästä.

NYT OLIS NÄIN VUODEN PÄÄTTEEKSI HYVÄ AIKA TEIDÄN KYSYMYKSILLE MITKÄ ON MIETITYTTÄNYT TAI PUSKENUT ESIIN, JOTEN VAPAASTI VAAN KYSYMYKSIÄ TULEMAAN, VASTAAN NIIHIN SEURAAVASSA POSTAUKSESSA

-Susa